Metsäkeskustelussa kaivataan kädenojennuksia

METSÄKESKUSTELUSSA KAIVATAAN KÄDENOJENNUKSIA

Kuluvan kesän aikana polarisoitunut metsäkeskustelu on ajautunut entistä syvempiin jakolinjoihin. Tilanne ei yllätä metsäkeskustelua pitkään seurannutta. Jo ennen suuren yleisön ympäristöherätystä ja siihen liittyvää voimakasta metsäkritiikkiä alan sisäinen keskustelu kestävyysnäkökulmista on ollut vaivalloista.

Muistan urani alkuajoilta seminaarin, jossa yritettiin löytää silloin vaikeuksissa rypevälle metsäalalle uusia tulevaisuuden visioita. Koko päivän velloneen keskustelun jälkeen eräs kokenut metsäalan vaikuttaja nousi seisomaan ja käytti painavan puheenvuoron: ”Tämän päivän keskusteluja kuunneltuani olen tullut siihen tulokseen, että metsäalan olisi syytä katsoa peiliin. Minusta näyttää siltä, että metsäalan pahin vihollinen on metsäala itse.” Samaan analyysiin oli päätynyt Helsingin Sanomien Jussi Pullinen kolumnissaan 1.8.2021. Kirjoituksessaan Pullinen hämmästeli sitä, miksi metsäala vastaa siihen kohdistettuun kritiikkiin ratkaisujen sijaan torjunnalla tai hiljaisuudella.  Onkin syytä olla huolissaan siitä, jos metsäala ei onnistu tarjoamaan yhteiskunnalle sitä, mitä yhteiskunta haluaa – hyväksyttäviä ratkaisuja globaalin ilmasto- ja ympäristökriisin ratkaisemiseksi.

Metsäalan kriisivuosien jälkeen alalla on tehty valtavasti töitä alan ilmasto- ja ympäristökestävyyden parantamiseksi. Moni hyvistä uusista toimintatavoista on onnistuttu tuomaan osaksi alan arkipäivää. Alan ympäristötietoisuus on kasvanut valtavasti ja motivaatio ympäristökeskeiseen toimintatapaan on kasvanut. Tietoa oikeista ja toimivista ratkaisuista on paljon, mutta niiden toteuttaminen käytännössä on edelleen osittain hajanaista ja monien erillisprojektien varassa.

Alalta puuttuvat uskottavat, laajasti käyttöön otetut bisnesratkaisut, joissa ympäristöteot on saatu aidosti liitettyä osaksi tuotteiden arvo-ominaisuuksia. Talouskäytössä olevien metsiemme ekologinen tila on pystyttävä turvaamaan siten, että se palvelee myös taloudellisia ja sosiaalisia tarpeita. Parhaimmassa tapauksessa ratkaisut vahvistavat sekä taloutta että luontoa ja ovat monistettavissa myös sellaisiin maihin, joissa tieto ja osaaminen metsien käytöstä ei ole samalla tasolla kuin Suomessa. Toimivia bisnesratkaisuja tarvitaan myös kilpailukyvyn näkökulmasta. Kilpailijamaissa metsien hyödyntämisen reunaehdot ovat löysemmät kuin Suomessa ja puuraaka-aine on halvempaa. Markkinoilla kilpailukykyiset, luontoa vahvistavat ja globaaliin kysyntään vastaavat tuotantoketjut ratkaisevat luontokatoa ja luovat menestystä kehittäjälleen.

Metsäalaan kohdistuva kritiikki on osin perusteltua ja tarpeellista. Mikä tahansa teollinen toimija saa olla tyytyväinen siitä, että sitä kohtaan esitetään kritiikkiä ja sen toiminnasta ollaan kiinnostuneita. Viisas toimija tarttuu kritiikkiin ja poimii siitä olennaiset kohdat oman toimintansa kehittämiseksi – ja onnistuessaan saa siitä myös kilpailuetua. Metsäala on jo vuosikymmeniä kehittänyt metsätalouden ympäristötoimia osin juuri sitä kohtaan esitetyn kritiikin vuoksi. Metsänhoitomenetelmien monipuolistaminen tuskin olisi edennyt ilman voimakasta kampanjointia valtamenetelmien monopolia vastaan. Sertifiointijärjestelmiä on kehitetty monien sidosryhmien kanssa ja myös aivan uusia työkaluja metsien hyvinvoinnin parantamiseen on pystytty luomaan yhteistyössä eri toimijoiden kesken.

Keskustelua voi kuitenkin käydä monella tavalla, ja rakentavasta kritiikistä on tullut ehtyvä luonnonvara. Menneiden vuosien kriittinen metsäkeskustelu, banderollien ripustaminen pääkonttoreiden seiniin ja kritiikin kohdistaminen isoihin kasvottomiin toimijoihin on muuttunut henkilökohtaiseksi ivaksi someareenoilla, identiteettipolitiikaksi ja vihan lietsonnaksi yksittäisiä ammattiryhmiä kohtaan. Yksittäisiä hakkuukohteita tuomaroidaan Twitterin viha-ketjuissa. Käytännön metsätöitä tekevät saavat vihapostia ja suoria uhkauksia. Metsäalalla työskenteleviä leimataan pahan puolella oleviksi vääräuskoisiksi, ympäristöpuoli taas todellisuudesta vieraantuneiksi hihhuleiksi.  Tutkimustieto, tutkimuslaitokset ja tutkijat jaetaan oikeisiin ja vääriin, tutkimuksista poimitaan sellaisia yksityiskohtia, jotka tukevat omaa värittynyttä viestiä ja ”väärän” tiedon levittäjät haukutaan.  Kun eri näkökulmaa edustavat emeritustutkijat leimataan julkisesti valehtelijoiksi, yleisön on mahdotonta seurata kestävyysdialogia, joka ei miltään osin täytä aidon dialogin tunnusmerkkejä.  Voimakkaasti värittyneessä metsäkeskustelussa käden ojennukset yhteisten ratkaisujen hakemiseksi ovat yhä harvemmassa.

Juuri nyt, juuri tässä ajassa meillä olisi valtava mahdollisuus kehittää uutta ja panostaa sellaisiin ratkaisuihin, joissa yhdistetään luonnon ja ihmisen tarpeet.  Toisten ohitse oman totuuden huutamisen sijaan tarvittaisiin tahtoa kuunnella toisia ja asettaa oman identiteetin vahvistaminen taka-alalle.

Suomalaisten vakava suhtautuminen metsiin ja metsäalan, sekä ympäristöliikkeen jaettu osaaminen metsäasioissa olisi vihdoin syytä valjastaa maailman parhaiden ratkaisujen kehittämiseen. Suomi voisi täysin realistisesti näyttää mallia ympäristön tilaa vahvistavan metsäbiotalouden mallimaana, kääntää uhanalaiskehityksen suunnan ja ennen kaikkea tarjota maailmalle käytännön mallin siitä, kuinka luontoa vahvistetaan samalla kun siitä ammennetaan taloudellista ja sosiaalista hyvinvointia. Työkalut ja osaajat meiltä jo löytyy, kyse on yhteisestä tahdosta, luottamuksesta ja rohkeudesta. Kääritäänkö hihat?